All posts by mjauhola

#olentodistanut: se mikä ennen pysyi näkymättömissä, tulee näkyviin rumana, ja jopa väkivaltaisena tapana toimia – puheenvuoro ”hyväntekemisen ammattilaisille”

Tässä muutamia tviittejä viime viikoilta:

#olentodistanut hetki sitten: Helsingin rautatieaseman vieressä seisoi muutama ns ulkomaalaisen näköinen mies juttelemassa. Ohi käveli 3 miestä yllään virka-asun oloiset siniset pusakat, rinnassa ehkä ”järjestysmies”. Yksi heistä tokaisi: Mitäs apina virnistelee.

#olentodistanut valtarakenteisiin pesiytyneen rasismin, jota ei haluta nähdä. Valkoihoisena + etuoikeutettuna en kuitenkaan ole joutunut kokemaan mitään sellaista mitä rodullistetut joutuvat.

#olentodistanut kuinka ihmiset pyrkivät derailemaan keskustelun rasismista aina toiseen keskusteluun ja valtaamaan sen vähäisenkin tilan, joka on tarkoitettu rasismin vastustamiseen ja kitkemiseen.

#OlenTodistanut rasismia eduskunnassa, koulussa, kadulla ja huomaan sitä jatkuvasti saamassani palautteessa. On ihmisiä, jotka eivät kestä nähdä eritaustaisia ihmisiä päättävissä elimissä. Heidän pitää tottua siihen,että Suomi on myös meidän maamme. Me emme ole menossa mihinkään.

Rasismin vastainen #olentodistanut-kampanja leviää parhaillaan sosiaalisessa mediassa. Kampanjan tarkoituksena on, että ihmiset kertovat kohtaamastaan ja todistamastaan rasismista ääneen sosiaalisessa mediassa käyttäen aihetunnistetta: #olentodistanut.

Kampanja on rasisminvastaisen feministijärjestö FEM-R:n alullepanema. Järjestö haluaa tiedotteensa mukaan nostaa Suomessa esiintyvän rasismin yhteiskunnalliseen keskusteluun vakavana ihmisoikeusongelmana, jonka olemassa oloa ei tulisi väheksyä. Järjestö perustettiin viime viikolla kansainvälisenä rasismin vastaisena päivänä 21.3.

Juuri tuona päivänä, vuonna 1960, poliisi avasi tulen ja tappoi 69 rauhanomaisen mielenosoituksen osanottajaa Sharpevillessa, Etelä-Afrikassa. Vuonna 1966 YK:n yleiskokous julisti päivän kansainväliseksi rotusyrjinnän vastaiseksi päiväksi, ja kehotti kansainvälistä yhteisöä lisäämään ponnistuksiaan kaiken rotusyrjinnän poistamiseksi. Päivästä alkaa myös rasisminvastainen viikko.

#OlenTodistanut-kamppiksen tarkoituksena ei ole tarjota valkoisille liittolaisille helpotusta. Nämä eivät ole teidän kokemuksianne, olette vain todistaneet rasismia. Te ette ole tarinamme sankari, vaikka osoitattekin tärkeätä tukea rodullistetuille.

#olentodistanut-kamppis ei pyri kaunistelemaan todellisuutta. Suomi ei ole tasa-arvoinen, avoin ja turvallinen maa, emmekä halunneet sellaista kuvaa luoda kampanjalla. Mutta me voimme tehdä Suomestamme yhdenvertaisemman, jos tiedostamme ongelman.

#olentodistanut ei ole helppo kampanja. Kaikki nuo viestit siellä ovat rankkoja tosiasioita, joita tapahtuu jatkuvasti rodullistetuille ihmisille Suomessa. Muistakaa valkoiset liittolaiset: te saatatte todistaa rasismia, mutta te ette itse koskaan joudu kokemaan sitä.

#olentodistanut liian monta kertaa ihmisen sanovan ”En ole rasisti, mutta..”

#olentodistanut, kun itseään anti-rasistiseksi pitävä ihminen huutaa minulle huomautaessani hänen rasistisesta käytöksestään. ”Enhän minä ole rasisti, teen niin paljon teidän oikeuksienne eteen!” Sinä et ole meidän puolellamme, jos et kuuntele meitä.

Järjestön perustamiskokous otti merkittävän kannan siihen, että siinä ei ole kyse omasta identiteetistä, vaan siinä on kyse yhteiskunnallisesta prosessista jossa luodaan eroja, usein meidän etuoikeutettujen valkoisten sitä huomaamatta.

Kampanjaan osallistuneet  jatkoivat:

Haluamme huomauttaa, että vaikka rasismia ja syrjintää ei hyväksyisi millään tasolla niin useasti rodullistetut järjestöissä, töissä ja yhteiskunnassa kuitenkin kohtaavat vähättelyä ja rakenteita, jotka toiseuttavat ja eristävät. #OlenTodistanut#OlenKohdannut

#OlenTodistanut rasismia myös kehypiireissä. Esim ”en näe väriä”-mantralla, stereotyyppisellä esittämisellä  tai holhoavalla suhtautumisella paikallisiin työntekijöihin. Suurin osa kehitysyhteistyöntekijöistä haluaa hyvää, mutta olemme silti rasististen rakenteiden kasvattamia.

Kun oman valkoisen etuoikeuden, tutkijana, mielipidevaikuttajana tai ”hyvän tekemisen ammattilaisena” kyseenalaistaa, joutuu käymään läpi monenlaisen tunnekirjon ja käy vieläpä niin, että se mikä ennen pysyi näkymättömissä, tulee näkyviin rumana, ja jopa väkivaltaisena tapana toimia.

Julia Thurén on tarjonnut 9 keinoa olla hyvä valkoinen liittolainen

1. Opi olemaan hiljaa

2. KVG – lyhyesti: ”ota asioista selvää”

3. Myötätunto on tosi okei

4. … ja etenkin se että puhut ruskeille ihmisille tasan niin kuin valkoisille

5. käsittele valkoisuutesi

6. Mieti sille kuitenkin oikea aika ja paikka – älä kaada omaa syyllisyydentunnettasi ruskeiden ihmisten niskaan

7. Puutu aina rasismiin

8. opettele uusi mantrasi: minä en ole sankari

9. osoita liittolaisuutesi – Tee se näkyvästi arjessa ja päätöksissäsi

Maija Baijukya kirjoitti:

“Tänään on hyvä päivä miettiä kuinka juuri sinä voit kasvaa rasismin tunnistavasta todistajasta rasismia vastaan taistelevaksi toimijaksi. Se, ettet hyväksy syrjintää ei riitä. Anna sen näkyä! Anna sen kuulua!”

– hyvää hallituksen kokousta kaikille.

Tunnukseton alkuhartaus Kirkon ulkomaanavun hallituksen kokouksessa maaliskuussa 2018

Advertisements

On gender responsive budgeting/planning? Or something else?

During my visit to Bhuj in November, I was asked by the Setu Abhiyan to share my experiences in Gender responsive budgeting/planning in Finland with the Setu staff –and I was delighted to do so. This I hope, was the first encounter, of many to come, as I hope to be visiting Bhuj again over the next few years, allowing me to learn from the work that Setu offices do in participatory planning and budgeting in different parts of Kutch district.

When I entered the meeting room, I soon realised that the setting was somewhat uncomfortable, yet familiar, for me: here was I, a white female academic from the global North entering a room full of Kutch (?) men: a situation that immediately gives me (neo)colonial connotations that I wanted to address first: who is the teacher and who knows.

Tackling this question, who knows and teaches and who learns, using the example of gender budgeting was a great opportunity for me. Because I was initially introduced to participatory planning, citizen’s activism, and gender equity and justice questions, not in Finland or global North, but in fact in India, learning from the many women’s groups, feminist movements and advocacy campaings. Each of which that were part of a wider global movement trying to understand the impacts of economic globalisation, structural adjustment programs and their impacts on women’s everyday lives. And importantly, seeking alternative economic models and possibilities for empowerment and focusing on collective learning trying to understand the ways in which economic processes connect us all in our everyday lives, globally.

How to make such connectedness visible in global North? I usually ask my students, or any audience, a simple question: what did you eat for breakfast, or what clothes are you wearing today? What journeys have the food items, or clothes made before you’ve purchased them? In fact, even some of the essential Kutch products -such as cotton, groundnuts, or other consumables, are most likely to be found in the everyday consumption in the Finnish households. Knowledge of such connectedness has over the years become easier, thanks to internet, social media but also tireless work by number of civil society organisations that connect beyond national borders. I also think that the awareness of the production and consumption chains is increasing, thanks to many years of advocacy on the topic.

Over the past 10-15 years I have taken part in number of initiatives that aims at increasing understanding of ’gender budgeting’, but also more generally of economic literacy skills in Finland – both which I think are important for us as citizens. Here I would say the most important has been the collective nature of such initiatives: I am not an economist and in order to understand complex economic processes, or their societal and political consequences, requires multiple perspectives and creation of knowledge that no one can do alone. Increasingly, those of us who produce such knowledge have to think about accesssibility: in which format and in which language we produce it so that non-experts can also take part in the discussions. I believe this in simplicity, is the basic idea of campaigns for economic literacy, that bears transformative possibility for change.

Some of these past initiatives have included producing advocacy materials of the importance of gender budgeting during the municipality elections for candidates, activists, voters, and municipality bureaucrats, but it also included organising collective learning events on economic literacy – part of this is my own recognition of wanting to learn more and combine forces to gain new knowledge.

Of those experiences gained in Finland, but having had chances to hear of the experiences from elsewhere in Europe, some of the key lessons are:

1. Challenges to gain momentum and maintain stamina of people in key decision-making (of the state government, municipality government)

2. It is important to connect beyond national borders – but challenge is that each context has its own specificities (ways budgets are drawn, what are the limits of budgeting via legislation)

3. Gender (often simply translated, problematically, into differences between men and women, or girls and boys) as a stand alone category are not sufficient How come? I give you one example

In the Finnish context there has been decades long focus on how to ”engender” or ensure that the planning processes consider impacts (and positive results) for gender equality. One concrete (and important) step is to demand gender disaggregated data and statistics that can then be analysed and used as a basis of decision-making (for example of completion of primary education, or usage of public services).

Yet, as this map (above map) tries to illustrate, challenges of accessibility cannot be only explained by gender. Here the map tries to illustrate how remotedly located village (which is a home for a indigenous ethnic group called Skolt Sami) lacks most of the basic services that a urban citizen would have available for them:

The big map in blue illustrates how long distance a person living in the capital of Helsinki would have to travel, if it was Sevettijärvi, to access: post office (118km), ATM (139km), pharmacist (148km), bank (168km), hospital (476km) and a railway station (476km). The small map shows the location of the village Sevettijärvi on the Finnish map.

Currently, the questions of equity and equality in basic social and health care services is being debated in Finland, as the current government aims at reforming the whole of the system. From those complex debates, one thing is clear, it is not sufficient to analyse and predict the impacts based on gender only, rather one needs to focus on geographical and income inequalities, just to name a few. What does the priviatization of such services do, especially when it is being marketed and promoted via the language of freedom to choose. How viable such remote places, such as Sevettijärvi village, will be in the future and what does it do for the rights of the indigenous groups, and their livelihoods?

More generally, the challenge of gender budgeting initiatives has been that they:

• Often focuses on ”soft” topics, but big infrastructure or macro economic issues that impact everyday lives are left out

• What to do in a case where there is very little space to change things: examples from highly indebted municipality that has to cut budgets, or as in the case of Finland where many of the services are implemented by laws: what if the law creates forms of inequality? Budgeting is too late stage to interfere and the focus should be elsewhere

• Which specific groups should have attention? Who are the most vulnerable and least resilient or capable for demanding their rights? How to deal with conflicts of interest? Or politicization of interests?

• Will the more powerful and more vocal have most say? In what ways does participatory approach reiterate what the most vocal, and often most resourceful/powerful want?

There are also challenges. Sometimes the budgeting experience ends up reinforcing stereotypes: what is considered as ”natural” becomes supported by the budget – how could a goal of a social change (such as wellbeing and quality of life for all) and budgeting support one another? Focus on the unpaid domestic labour (cooking, raising children) is a case in point.

How can research support gender budgeting initiatives? Over two years, some of my colleagues have produced short articles, opinion pieces and events for bureaucrats and experts on ”gender gap” in economic decision-making and budgeting. Their efforts have resulted in 45 analyses on specific topics that have directly aimed at supporting politicians and civil society organisations, but also to gain media coverage on such topics such as gendered care responsibilities, municipality budgeting and social and health care services, gendered parental responsibilities and working life equality and impacts of austerity measures (budget cuts) to that of gender equality. Such texts have indicated that cuts to municipal day care budgets are most likely to affect low-wage women whose participation in the labour market is dependent on the day care system, or that under-budgeting for shelters is a structural discrimination against women who face gender-based violence.

A major lesson however of the seminar in Bhuj was that compared with that of the Indian municipalities, and in particular the 74th amendment, is that in Finland there is no mandatory process for ward/citizen’s participation in annual planning and budgeting. This leads to situations where expert knowledge dominates over the experiential one. Furthermore, as our municipal election system is not based on wards/neighbourhoods, councillors do not directly engage with those who elected them, but are seen as informal representatives of the neighbourhoods where they themselves live in. This for me, is a democratic deficiency, that may potentially create situations in which those with biggest voice, best connections and perhaps economic situation have more negotiation power than others.

I look forward to hearing how the planning process for the ward plans in Bhuj proceeds, and I look forward to visting Bhuj again.

With warm regards from Vantaa, Finland,

27 December 2017 (sent for Gujarati translation)

Marjaana Jauhola

A.C.A.B. – Studying Up the Rule of Law in Banda Aceh, Indonesia

My latest co-authored article “ACAB: Studying up the rule of law in Banda Aceh, Indonesia” with Acehnese punk Yudi Bolong is freshly out in Punk & Post Punk 6(2) Special Issue on ’Researching Punk Indonesia’

The article is a textual continuation for multi-sited ethnographic research that I have conducted between 2013-16, focusing in particular to social media, busking in the streets in the city of Banda Aceh, prison, and the court house and trial documentation.

The article draws attention to more mundane experiences of structural and physical violence and the obstacles, resourcefulness and ways of coping after the height of the global punk solidarity campaign of 2012 had passed. Drawing attention to silences in global solidarity efforts and the local media when the ‘Shari’a morality vs the right to be punk’ issue is not in focus, the article challenges such binaries, arguing that they hinder understanding of the everyday experience of punk, and overlook the wider misuse of state power, violations of rule of law, and the violent political economy in the post-conflict context of Aceh. Thus, it is argued that the punks in Aceh are constantly studying the hierarchies and relations of power through their embodied and gendered existence in the city. Attention to their everyday experience draws attention to their active negotiation of space and agency within such hierarchies.

The special issue editor Jim Donaghey interviewed contributor researchers for his methodological piece “Researching ‘Punk Indonesia’: notes towards a non-exploitative insider methodology” and his interview with me can be read in full here. The interview centers around research motivations, methodology, questions of insider/outsider to Acehnese punk scene, research as experience and affects, and how the research as been received by the punks, authorities, academic community, and general public.

Kenen rauha? Turvavyöhykkeen ulkopuolelta

Maanantaina 21.8. klo 18 Tikkurilan kirjastossa pidetyssä “Kenen rauha? Naisaktivisti Zubaidah Djoharin runoja Acehin rauhasta” videokeskustelussa keskityin Scraps of Hope – tuotannon videoihin, joiden lähtökohtana olivat runoilija Zubaidah Djoharin kaksi runoa kokoelmasta “Building a Boat in Paradise” (2014).

Zubaidah Djohar esiintyy Helsingin yliopiston Tiedekulmassa keskiviikkona 1. marraskuuta.

Kokoelmassa on yhteensä 30 runoa ja sen englanninkielisen käännöksen on tehnyt Heather Curnow. Zubaidah käy paljon Acehissa (ml. maaseudulla) lukemassa runojaan. Naisten lauluilla, runoilla ja suullisella perimätiedolla on ollut tärkeä rooli erityisesti aseellisen konfliktin kokemusten jakamisessa kolmen vuosikymmenen aikana, mutta Zubaidahin runot osoittavat runouden merkityksen myöskin rauhan ja sen kokemusten jakamisessa. Zubaidah on kiertänyt runojensa kanssa niin Acehin maakuntaa, Indonesiaa ja hänet on kutsuttu lokakuun lopussa Belgiaan Europaia Festivaaleille.

Indonesialainen kulttuurin ja antropologian tutkija Amrih Widodo Australian valtion yliopistosta toteaa runokokoelman alkusanoissa ”todellisen rauhan etsintää runoudella”, että:

“Djohar tuo suorasukaisesti esille sen, miten naisten sodan kokemukset on marginalisoitu, unohdettu ja normalisoitu laajasti juhlittun Helsingin rauhansopimuksen uusliberalistisen ja developmentalistisen logiikan.

Djoharin runot tuovat esille acehilaisten naisten kehot, kuinka ne kertovat itse oman tarinansa, Djohar esittääkin, että kidutetun, raiskatun äidillisen kehon kautta toisenlainen konfliktin naishistoria avautuu silmiemme eteen. Tämä tarina kertoo parantumattomasta kehosta, joka kannattelee muistoja tapahtuneista arjen rutiineissa rauhan aikana.

Huolimatta tuskallisesta ahdistuksesta, raivoisasta itkusta ja ajoittaisesta epätoivosta, yleinen sävy kokoelmassa on tuoda esille resilienssi ja toivo paremmasta Acehista. Zubaidah vaatii runoissaan useaan otteeseen käsittelemään historian haavoja, lainaten Chakrabartyn käsitettä levottoman menneisyyden väärinymmärrykseen julkisessa keskustelussa.”

 

Tässä vielä kokonaisuudessaan Zubaidah Djoharin kirjoittama johdanto, ”turvallisuusvyöhykkeen ulkopuolelta”:

Kukaan ei voi olla tyytymätön rauhaan. Voimme hengittää vapaasti ilman pelkoa aseiden räiskettä, voimme matkustaa vapaasti ilman aseellisen konfliktin uhkaa. Voimme pyyhkäistä hien otsaltamme seuratessamme tyttöjen ja poikien leikkiä koulunpihalla. Voimme jopa istua rentoutumaan kahvilaan jutellen ystäviemme kanssa. Rauha on kaikille kuuluva perusihmisoikeus.

Tästä huolimatta, rauha voi menettää merkityksensä jos sitä juhlistetaan ylenmäärin, juopuneena onnellisuuden huumasta. Tässä huumassa unohdamme vastuumme toisistamme, ja toistemme kyyntelten pyyhkimisessä. Kun emme enää kiinnitä huomiota menneisiin tragedioihin, saati että muistaisimme niitä, olemme äkillisen ja selittämättömän muistinmenetyksen lyömiä.

Mitä me muistamme mustimmasta historiastamme? Turvonneet nyrkit luotien esteenä; naistemme kohdut revittyinä ja verta vuotavina? Tuleeko tästä se oppi, jolla omaksumme rauhan? Tuleeko tästä kehityksen suunta maassamme? Me emme saa päästää näiden tarinoiden tulla osaksi nättiä historiallista kansanperinnettämme, tai näännyttää niitä osaksi raportteja jotka arkistoidaan. Ei ole tarvetta itkeä kauaakaan, kun hyvinvointi kukoistaa kuin pelto jota emme ole vielä puineet.

Kolme vuosikymmentä historiaa ei ole helposti unohdettavissa. Tähän historiaan kuuluu verta, kyyneliä ja lastemme tulevaisuus. Tämä ei ole jättänyt jälkeensä ainoastaan turhautumisen, mutta myös palaneet jäämät ihmisarvosta. Tarvitaan vastuullisuutta, totuuden julkistamista ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten myöntämistä. Tämä on avain rauhaan joka vaatii tutkintaa ja sen päättämistä, ennen kuin juhlinta voi alkaa.

Ranskalainen filosofi Paul Ricoeur on esseessään ”figuring the sacred”/pyhän kuvaaminen muistuttaa meitä muistamisen moraalisesta velvoitteesta. Muistaminen ei ole ainoastaan muistikuvan kirkastamista. Se on paljon enemmän. Muistaminen on polku tietoisuuteen historian veloista joita emme ole vielä sopineet sodan uhrien kanssa. Tämä on tehtävä selväksi. Ensiksi pääsyä tietoon, menneisyyden tapahtumien toteaminen, ja tehtyjen rikosten myöntämistä. Tällä tavalla emme ainoastaan estä historiallista muistinmenetystä ja sokeutta menneen todellisiin tapahtumiin, mutta se mahdollistaa ettemme teurasta viattomia uhreja toistamiseen.

Sillä estämme myös heidän elämän tarinoidensa vähättelemisen – näyttämällä, että nämä tarinat kannattaa kertoa.

Canberrassa elokuussa 2014
Scraps of Hope  -lyhytdokumenttisarja non-stop -näytöksinä Tikkurilan kirjastossa su 27.8. saakka kirjaston aukioloaikoina ja Tikkurilan Muuntamossa (Asematie 3b) la 26.8. klo 10-16.

Building a Boat in Paradise -kokoelmaa on ostettavissa 10€ (+postituskulut) hintaan (marjaana.jauholaa(at)helsinki.fi). Kirjan tuotot vähentämättömänä acehilaisen naisjärjestön Balai Syura Ureung Inong Acehin rauhantyöhön.