Kenen rauha? Turvavyöhykkeen ulkopuolelta

Maanantaina 21.8. klo 18 Tikkurilan kirjastossa pidetyssä “Kenen rauha? Naisaktivisti Zubaidah Djoharin runoja Acehin rauhasta” videokeskustelussa keskityin Scraps of Hope – tuotannon videoihin, joiden lähtökohtana olivat runoilija Zubaidah Djoharin kaksi runoa kokoelmasta “Building a Boat in Paradise” (2014).

Zubaidah Djohar esiintyy Helsingin yliopiston Tiedekulmassa keskiviikkona 1. marraskuuta.

Kokoelmassa on yhteensä 30 runoa ja sen englanninkielisen käännöksen on tehnyt Heather Curnow. Zubaidah käy paljon Acehissa (ml. maaseudulla) lukemassa runojaan. Naisten lauluilla, runoilla ja suullisella perimätiedolla on ollut tärkeä rooli erityisesti aseellisen konfliktin kokemusten jakamisessa kolmen vuosikymmenen aikana, mutta Zubaidahin runot osoittavat runouden merkityksen myöskin rauhan ja sen kokemusten jakamisessa. Zubaidah on kiertänyt runojensa kanssa niin Acehin maakuntaa, Indonesiaa ja hänet on kutsuttu lokakuun lopussa Belgiaan Europaia Festivaaleille.

Indonesialainen kulttuurin ja antropologian tutkija Amrih Widodo Australian valtion yliopistosta toteaa runokokoelman alkusanoissa ”todellisen rauhan etsintää runoudella”, että:

“Djohar tuo suorasukaisesti esille sen, miten naisten sodan kokemukset on marginalisoitu, unohdettu ja normalisoitu laajasti juhlittun Helsingin rauhansopimuksen uusliberalistisen ja developmentalistisen logiikan.

Djoharin runot tuovat esille acehilaisten naisten kehot, kuinka ne kertovat itse oman tarinansa, Djohar esittääkin, että kidutetun, raiskatun äidillisen kehon kautta toisenlainen konfliktin naishistoria avautuu silmiemme eteen. Tämä tarina kertoo parantumattomasta kehosta, joka kannattelee muistoja tapahtuneista arjen rutiineissa rauhan aikana.

Huolimatta tuskallisesta ahdistuksesta, raivoisasta itkusta ja ajoittaisesta epätoivosta, yleinen sävy kokoelmassa on tuoda esille resilienssi ja toivo paremmasta Acehista. Zubaidah vaatii runoissaan useaan otteeseen käsittelemään historian haavoja, lainaten Chakrabartyn käsitettä levottoman menneisyyden väärinymmärrykseen julkisessa keskustelussa.”

 

Tässä vielä kokonaisuudessaan Zubaidah Djoharin kirjoittama johdanto, ”turvallisuusvyöhykkeen ulkopuolelta”:

Kukaan ei voi olla tyytymätön rauhaan. Voimme hengittää vapaasti ilman pelkoa aseiden räiskettä, voimme matkustaa vapaasti ilman aseellisen konfliktin uhkaa. Voimme pyyhkäistä hien otsaltamme seuratessamme tyttöjen ja poikien leikkiä koulunpihalla. Voimme jopa istua rentoutumaan kahvilaan jutellen ystäviemme kanssa. Rauha on kaikille kuuluva perusihmisoikeus.

Tästä huolimatta, rauha voi menettää merkityksensä jos sitä juhlistetaan ylenmäärin, juopuneena onnellisuuden huumasta. Tässä huumassa unohdamme vastuumme toisistamme, ja toistemme kyyntelten pyyhkimisessä. Kun emme enää kiinnitä huomiota menneisiin tragedioihin, saati että muistaisimme niitä, olemme äkillisen ja selittämättömän muistinmenetyksen lyömiä.

Mitä me muistamme mustimmasta historiastamme? Turvonneet nyrkit luotien esteenä; naistemme kohdut revittyinä ja verta vuotavina? Tuleeko tästä se oppi, jolla omaksumme rauhan? Tuleeko tästä kehityksen suunta maassamme? Me emme saa päästää näiden tarinoiden tulla osaksi nättiä historiallista kansanperinnettämme, tai näännyttää niitä osaksi raportteja jotka arkistoidaan. Ei ole tarvetta itkeä kauaakaan, kun hyvinvointi kukoistaa kuin pelto jota emme ole vielä puineet.

Kolme vuosikymmentä historiaa ei ole helposti unohdettavissa. Tähän historiaan kuuluu verta, kyyneliä ja lastemme tulevaisuus. Tämä ei ole jättänyt jälkeensä ainoastaan turhautumisen, mutta myös palaneet jäämät ihmisarvosta. Tarvitaan vastuullisuutta, totuuden julkistamista ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten myöntämistä. Tämä on avain rauhaan joka vaatii tutkintaa ja sen päättämistä, ennen kuin juhlinta voi alkaa.

Ranskalainen filosofi Paul Ricoeur on esseessään ”figuring the sacred”/pyhän kuvaaminen muistuttaa meitä muistamisen moraalisesta velvoitteesta. Muistaminen ei ole ainoastaan muistikuvan kirkastamista. Se on paljon enemmän. Muistaminen on polku tietoisuuteen historian veloista joita emme ole vielä sopineet sodan uhrien kanssa. Tämä on tehtävä selväksi. Ensiksi pääsyä tietoon, menneisyyden tapahtumien toteaminen, ja tehtyjen rikosten myöntämistä. Tällä tavalla emme ainoastaan estä historiallista muistinmenetystä ja sokeutta menneen todellisiin tapahtumiin, mutta se mahdollistaa ettemme teurasta viattomia uhreja toistamiseen.

Sillä estämme myös heidän elämän tarinoidensa vähättelemisen – näyttämällä, että nämä tarinat kannattaa kertoa.

Canberrassa elokuussa 2014
Scraps of Hope  -lyhytdokumenttisarja non-stop -näytöksinä Tikkurilan kirjastossa su 27.8. saakka kirjaston aukioloaikoina ja Tikkurilan Muuntamossa (Asematie 3b) la 26.8. klo 10-16.

Building a Boat in Paradise -kokoelmaa on ostettavissa 10€ (+postituskulut) hintaan (marjaana.jauholaa(at)helsinki.fi). Kirjan tuotot vähentämättömänä acehilaisen naisjärjestön Balai Syura Ureung Inong Acehin rauhantyöhön.

Advertisements